Näin sitä taas täällä keskellä yötä kupeksitaan, as usual=) ei väsyttäis tippaakaan vaikka huomenna pitais mennä tukka putkena. Etenin hieman töissäni ja olen siitä tavallaan ylpeäkin, ja yllättynytkin. Minäkö otan lisävastuuta?????Toisena nimenä kun on jo vuodet kulkenut "paniikki". Jotenkin vaan ajattelin, että johan on perkele. Paniikkien ja jännittämisen ja kai surkean itsetunnonkin takia olen jo menettänyt yhden mainittavan ylennyksen  ja yhden lupaavan työpaikan, molempia tarjottiin, kumpaankaan en uskaltanut. Nyt päätin uskaltaa, ihan itteni kiusaksi. Joskus vaan on pakko tulla sieltä paniikin turvallisen selän takaa piileksimästä. En uskokkaan, ettäkö slaagit ja paniikit olisivat täysin mennyttä, mutta parhaani mukaan irvistelen ja näyttelen niille samalla kansainvälistä käsimerkkiä;) Uusia vaatteitakin tarvittaisi läjäpäin, hirmuinen määrä kiloja on kadonnut (melkein) itsestään, parhautta. Senkin asian kanssa on painittu jo ikuisuus. Kevät pörriäinen surraa jossain rinnan tuntumassa, mahtavaa!

Näin sitä taas täällä keskellä yötä kupeksitaan, as usual=) ei väsyttäis tippaakaan vaikka huomenna pitais mennä tukka putkena. Etenin hieman töissäni ja olen siitä tavallaan ylpeäkin, ja yllättynytkin. Minäkö otan lisävastuuta?????Toisena nimenä kun on jo vuodet kulkenut "paniikki". Jotenkin vaan ajattelin, että johan on perkele. Paniikkien ja jännittämisen ja kai surkean itsetunnonkin takia olen jo menettänyt yhden mainittavan ylennyksen  ja yhden lupaavan työpaikan, molempia tarjottiin, kumpaankaan en uskaltanut. Nyt päätin uskaltaa, ihan itteni kiusaksi. Joskus vaan on pakko tulla sieltä paniikin turvallisen selän takaa piileksimästä. En uskokkaan, ettäkö slaagit ja paniikit olisivat täysin mennyttä, mutta parhaani mukaan irvistelen ja näyttelen niille samalla kansainvälistä käsimerkkiä;) Uusia vaatteitakin tarvittaisi läjäpäin, hirmuinen määrä kiloja on kadonnut (melkein) itsestään, parhautta. Senkin asian kanssa on painittu jo ikuisuus. Kevät pörriäinen surraa jossain rinnan tuntumassa, mahtavaa!

Näin sitä taas täällä keskellä yötä kupeksitaan, as usual=) ei väsyttäis tippaakaan vaikka huomenna pitais mennä tukka putkena. Etenin hieman töissäni ja olen siitä tavallaan ylpeäkin, ja yllättynytkin. Minäkö otan lisävastuuta?????Toisena nimenä kun on jo vuodet kulkenut "paniikki". Jotenkin vaan ajattelin, että johan on perkele. Paniikkien ja jännittämisen ja kai surkean itsetunnonkin takia olen jo menettänyt yhden mainittavan ylennyksen  ja yhden lupaavan työpaikan, molempia tarjottiin, kumpaankaan en uskaltanut. Nyt päätin uskaltaa, ihan itteni kiusaksi. Joskus vaan on pakko tulla sieltä paniikin turvallisen selän takaa piileksimästä. En uskokkaan, ettäkö slaagit ja paniikit olisivat täysin mennyttä, mutta parhaani mukaan irvistelen ja näyttelen niille samalla kansainvälistä käsimerkkiä;) Uusia vaatteitakin tarvittaisi läjäpäin, hirmuinen määrä kiloja on kadonnut (melkein) itsestään, parhautta. Senkin asian kanssa on painittu jo ikuisuus. Kevät pörriäinen surraa jossain rinnan tuntumassa, mahtavaa!

Tällä suunnalla mitä ilmeisemmin otetaan joulu vastaan tuttuakin tutummissa merkeissä, eli toisinsanoen räkätaudissa. Harras toiveeni onkin, että makuaistista on edes rippeet jäljellä, kun joulupöytään pääsee. Jouluun liittyen hyvää mieltä voi ympärilleen jakaa täällä.
Haasteen nappasin satunnaisella blogilistalla haahuilulla pinseriltä, lahjoitusryhmän nimenä bloggaajat.

Työviikko on sujunut varsin kiireisesti, mitä ilmeisemmin duunarin pitäisi olla kolmessa paikassa yhtäaikaa ja samalla toimittaa kymmentä eri asiaa..huoh..Minun osaltani taitaa tosin viikko olla paketissa ennakko ajassa, johtuen kuumemittarin näyttämistä lukemista. Kukkuran pääliseksi sain eilen työtarjouksen toisaalta. Pistää mietityttämään. Työ olisi huomattavasti haasteettomampaa kuin nykyinen, mutta pääsisin vihdoin ja viimein näistä vuorojen tekemisitä. Palkkatoivekin meni runnomalla läpi. Ei se kaksinen olisi, muttei huonompikaan kuin nyt. Aikaa päätösten tekoon on viikko. Kuuppa ylikierroksilla arvon kahden vaiheilla, jotta miten tekisi.Nykyinen työ on sekin uusi, mielenkiintoinen ja kaveritkin mukiinmeneviä. Toinen olisi hyppy tuntemattomaan ja mahdollisesti puuduttavaan hommaan. Vakuuttelut mahdollisita etenemisistä kun ovat ennen toteutumistaan vain pelkkää puhetta. Taidan olla kyyninen ja melkoisen pelokas muutosten edessä. Potkikaa joku persiille.

Menneenä viikonloppuna pääsin todistamaan isoon kaupunkiin kotiteollisuuden ehkä parasta keikkaa ikinä, ja niitä on varovaisestikin arvioiden takana parisenkymmentä milloin missäkin. Tiedä sitten johtuiko orkesterin vaiko kuulijan poikkeuksellisen selvästä olotilasta, mutta vaikutuksen teki, vaikka biisit on kuultu ja nähty niin moneen kertaan. (Yleisössä tosin oli jotenkin toivomisen varaa. Flegmaattista sakkia huojumassa. En edelleenkään jaksa ymmärtää, miksi lähteä katsomaan mitään, jos fiilistä on yhtä paljon kuin formuloiden kotikatsomossa sunnuntai iltapäivänä.)Humalaan humahti vasta kotikulmille päästessä, ja hyvä niin. On jokseenkin kurjaa hehkuttaa viikkotolkulla jotakin häppeninkiä, vain vetääkseen sen niin sammunein lyhdyin, että olisi suhteellisen sama, vaikka lavalla veivaisi fröbelin palikat. Näinkin on käynyt, ja ihan luvattoman usein.

Ei viitsisi tehdä mitään, ei saa edes persettä penkistä, kuin korkeintaan räkäpaperia hakemaan. Mutta ei auta. Kohta lääkäriin, jotta saa virallisen lärpäkkeen työnantajalle tästä flunssasta. Ja tänään on haettava sika vainaa kaupasta, oli sitten allekirjoittaneen kunto mikä hyvänsä. Näillä mennään.

Jos kuitenkin joisi vielä kupin kahvia ja lukisi pätkän juuri hankittua kirjaa "pimennys-itsemurhamuistelmat"
joka tarttui kirjakaupasta minhin kirjasta sanoman perusteella. Ei ehkä mieltä ylentävintä luettavaa tähän kaamokseen. Mutta hyvää luettavaa silti. Se on moro.

Otsikko viittaa pääni sisäiseen jukeboxiin, joka on tänään tuottanut musiikkia laidasta laitaan ja jatkuvalla syötöllä. Aamun n. klo 05:00 aikaan avasi celine dion (varmaankin johtuen uutislehti satasen kertomista kyseisen artistin keikan järjettömistä lippuhinnoista). Lounaan aikaan Celine teki tilaa eläkeläisille, heissähän ei sinäänsä ole mitään vikaa, vaan on kovinkin hauskaa musaa etenkin livenä..mutta. Jostain syystä päässäni raikasi yhden ainoan biisin alku uudestaan, ja uudestaan. Tällä hetkellä pään sisäisenä taustamusiikkina toimii tuo otsikon kertoma Juicen joululaulu. Johtunee visiitistä paikalliseen ostoshelvettiin. Joulua tursuaa ovista ja ikkunoista, ja vielä niin amerikkalaisella meinigillä, että alta pois. Etovaa. Ei joulussa sinänsä mitään. On ihanaa syödä ja juoda hyvin, polttaa kynttilöitä ja vain olla. Toivon mukaan vielä hyvässä seurassakin. Markkinavoimien mahtavuus se vaan tekee tästäkin niin sitä itseään, jos sille antaa pikkusormensa.

Uuden (tai no enää niin uudenkaan) työn palkka niukkuudessaan kyllä pitää huolen siitä, että tänä vuonna jää turha höösääminen minimiin. Ihanaa, kun ei enää tarvitse kaikkia öitä viettää töissä, mutta kamalaa on se miten se näkyy tilipusissa, tai lähinnä se ettei näy lainkaan.

piti kuulumisiaan päivitellä lähinnä itselleen, mutta tämähän meni ihan diipadaapaa linjalle. Töissä taaperretaan pikku hiljaa. Työt alkavat ainakin perustasolla olemaan hanskoissa. Miehen kanssa menee kohtuullisesti. Maalle muutto on jatkuvasti tapetilla. Ahdistaa. En tahtoisi yksinäni joutua sinne jonnekkin. Been there, done that. Eikä silloinkaan ollut kivaa, ei niin millään tavalla.  Sen asian suhteen olen puun ja kuoren välissä aina vaan. Pelkään, että taas joku päivä asian tiimoilta räjähtää seinille paskaa, niin että riittää. Satutetaan puolin ja toisin. Tekee mieli mennä sängyn alle piiloon jo ajatuksesta. Että taas huudetaan ja annetaan vaihtoehdoksi lähteä sinne periferiaan. Tai jäädä, ja siinä tapauksessa jäädä yksin. Osa minusta löytää paljon hyviä perusteita lähdölle, osa sisimmästä kuitenkin huutaa sen perään, että yhdessähän tämä perkele pitäis päättää. Jos olen nyt toisarvoinen tämän katon alla, niin mitä onkaan luvassa tulevaisuudessa.

Rakastan miestä, niin että sattuu. Mutta epäröin sitä, kumpaa ääntä itsessäni kuuntelisin. Järki sanoo yhtä, tunne toista. Joskus nekin puhuvat ristiin.

Isä on kateissa, ei mikään varsinaine news flash tässä elämässä, mutta sitäkin kurjempaa taas. Tästä jälleen kerran koitui rakkaalle tyttärelle mutkien kautta taloudellisiakin seuraamuksia, murehtimisesta puhumattakaan. Luulisihan sitä nyt perkele, että erittäin kypsään ikään ehtinyt mies huolehtisi itsesään ja miettisi vähän muitakin. Yleensä toki miettiikin, toisinaan ei hitustakaan. Kovasti rakas on hänkin. Mutta ei tätä silti jaksais aina uudestaan. Kova on tällä tyttärellä pää, sillä seinään sitä on hakattu tämän asian tiimoilta jo kolmattakymmenettä vuotta,  niin kauaksi kuin kykenen muistamaan. Taannoisesta isänpäivästä jäi niin kiva fiilis. Istuttiin koko päivä iltaamyöden kuppilassa, parannettiin maailmaa. Oltiin loppujen lopuksi ympäripäissämme. Ei ehkä niin perinteistä, mutta minuuttiakaan en siitäkään illasta pois antaisi. Mutta nyt taas tämä. Niinkuin aina. Varsinainen isin tyttö vielä tässä iässä. Ihan mitä vaan, eihän se haittaa...

Paljon paremmaksi ei pistänyt äireekään. Oli taasen jossain kaatuillut. Lyönyt sitten päänsä ja ambulanssiahan siellä oli sitten soiteltu. Ei siinä kuinkaan käynyt, vaikka pahalta kuulemma näyttikin. Promillea vain senverran,että äly on ämpärissä ja kropan hallinta kateissa. Luojan lykky sentään, että ottaa vain pikku "rännejä" silloin tällöin harvakseltaan. Väliajalla kadutaan ja  urheillaan, välitetään. Ja ennenkaikkea sanotaan; "mä en enää ikinä.." Ikinä kestää yleensä sen puolitoista kuukautta, ja sitten ollaankin jo valmiita uuten ränniin, koska joku sanoi pahasti, rahat on tiukilla, kissa puree....Maistuu se hapan itsellekkin, joskus ihan liiankin hyvin. Mutta joku raja. Eikä se ainakaan naapurin, tai sen koiran vika ole, jos minulla on krapula. Luulisi, että vuosien psykiatreilla ravaamisen jälkeen olisi oppinut olemaan välittämättä, kun ei ole pakko enää aikuisena sietää. Ymmärrän kyllä, enkä enää matkusta ties minne saakka tarkistamaan kuntoja. Silti välitän. Vielä silloinkin, kun asioista tehdään minusta johtuvia tai laskut tavalla tai toisella kaadetaan syliini. Minulla on erikoiset vanhemmat. Enemmänkin ehkä huono tapaiset parhaat ystävät. Siltä usein tuntuu. Tiedän saavani heiltä kaikesta huolimatta hirvittävät määrät rakkautta. Hinta vain on joskus kova. Muuta en kai silti osaisi edes kuvitella.

..OHOH..mikä itsesääliin vivahtava kirjallinen oksennus..mutta helpotti. Vähän, kuin terapiaan meno. Tuntuu ettei ole niin mitään sanottavaa ja ketuttaa lähteä sinne puhumaan säistä. Mutta sitten kun sen suun saa auki, tekstiä yleensä alkaakin virrata jostain. Nyt kävi juuri näin.

Menen miehen kainaloon, miettimään joulun tarjottavia ja suunnitteleen ikuisuus projektilta tuntuvaa joulusiivousta. Eikä kaikki ole niin kamalaa, kuin miltä se kuulostaa. Paitsi se, että unohdin käydä apteekissa, se korreloi suoraan tulevan yön nukkumisiin. Voi venäjä.....