Huoh, eipä ole tullut kirjoitettua mitään. Alkuun oli järjetön into, ja myös halu purkaa ajatuksiaan vapaasti. Ja sitten PAM. Ei mitään sanottavaa. Jonkilainen pelko siitä, että joku minut tunnistaa..En kyennyt enää sanomaan mitään millä on minulle oikeasti merkitystä ja mistä oikeasti olisin halunnut kirjoittaa.

Nyt yritän uudelleen. Olen ehkä elämäni suurimman, tai no ainakin ison kriisin edessä..Ihmissuhteet kusee.
Olipa rumasti sanottu, mutta niin se vain on.

Olen eroamassa rakkaastani, ja siitä suurin vastuu lankeaa minulle. Tai ainakin minä olin se, joka teki tunnistettavan virheen, jota jokainen voi moralisoida (ja onkin) ja josta syyllistää. Kauan aikaa sitten ihastuin erääseen toiseen, mtn suhdetta, varsinkaan "sitä sellaista" siitä ei koskaan tullut..koko ajanjakso kesti ehkä noin kaksi, tai kolme viikkoa. Kurjaakin kurjempaa tästä teki monikin asia joihin en edes halua mennä.

Lopputulos oli kuitenkin se, että asia kantautui mieheni korviin vähintään yllättävältä taholta, hyvältä ystävältäni ja paisui lopulta lumipallona tästä sfääreihin. Tiedän ettei se ole mikään selitys, tiedän vastuuni..Tiedän myös sen, että itse olisin samassa tilanteessa miettinyt lähtemistä todella.

Olin itsepäinen ja vaadin asian selvittämistä kaikkien osapuolten kesken, hulluuteen asti. Jauhoin ja ihmettelin, tein lisää väärin, dokasinkin..lopulta kadotin itseni kokonaan viikoiksi. Nyt kuukausien jälkeen ymmärrän miksi ja mistä kaikki johtui, Silloisesta kriisistä parisuhteesssa, kolmenkympin paniikista..vaikka mistä. Vaikken vieläkään itseäni ymmärrä täysin. Tästähän voisi todeta; mitäs kuset nilkoillesi, kärsi! ja sanokaa minun sanoneen; olen sanonut niin itse itselleni, ja on se kiitos ihanien kanssaeläjien kerrottu minulle myös muitten toimesta.

Tästä kaikesta on siis aikaa, silloin se vei mieheni masennuksen partaalle. Jo muutenkin huonossa jamassa ollut parisuhteemme luonnollisesti kärsi.

Nyt mies sanoo, ettei ole vieläkään voinut asiaa unohtaa, ja että hän ei enää tiedä mitä tehdä. Hän haluaa mahdollisesti muuttaa ja ja...hänen yleensä lempeä positiivisuutensa on kääntynyt päälaelleen, joksikin pelottavaksi....

Kaiken kuluneen ajan jälkeen mieleen väkisinkin tulee, että mitä nyt yhtäkkiä on tapahtunut? Ja epäilen vaikka mitä. Varmasti pitkälle omaa syyllisyyttäni. Käytöksensä on muuttunut minulle täysin vieraaksi viikossa. Pelottaa ja ahdistaa, hävettääkin ja sietää toki. Ikäväkin on. Nyt jo. En tiedä missä hän nyt on. Tai olemmeko me enää koskaan me,

Kiroan itseni siitä hyvästä, etten ymmärtänyt mitä vahinkoa teen ja mitä saan aikaan sekoilullani. Miksi pitää olla aina sokea, sille ainoalle oikealle hyvälle elämässään?! Minä en osaa rakastaa. Hylkäämisen pelkoni on kai niin massiivinen, että minun on aina koeteltava rajoja ja katsottava rakastetaanko minua vielä sittenkin. Ehdottomasti. Ei sellaista ole, ei tule ,eikä ollut.

En tiedä miten jaksan eteenpäin, tai edes nukun, kaikki ihmiset lähipiirissä ahdistavat. Mies on juhlimassa. Ja hieroo tuota, minun jo hirstoriaksi luulemaa asiaa nyt naamani olemalla ilkeä ja kylmä. Tuntuu, etten edes saisi valittaa. Ei ole oikeutta.
Ítkettää. Katson valokuvia, itken lisää, kiroilen itselleni...hetki sitten puhuttiin häistä, ja nyt ollaan tässä..?
mitä tapahtui..ehkä juuri se.

Töissä en kyennyt tuon tapahtuman takia aikanaan olemaan, enkä voi nytkään sinne mennä...muistini ei toimi ja kädet tärisevät, kaikki pelottaa..mutta hähää, niin kai pitäisikin. Koko asia on kasvanut minulle niin absurdiksi, etten enää osaa suhtautua mihinkään..häpeän ja suren..kaikki näyttää kovin mustalta.

Miten minä elän ilman miestäni. Kun en tahdo, en osaa, en pysty..tiedän, että minun olisi aikanaan pitänyt selvittää omat ongelmamme, eikä syöksyä sekoilu kierteeseen karkuun..sitä vahinkojen määrää. Vaikka tosi asia onkin se, että kommunikointi on ollut suuri kompastuskivi suhteessamme päivästä yksi saakka..Ja vaikuttanut yhteiseloomme lukuisillla negatiivisilla asioilla..Mutta eipä sitä kivestäkään vettä puristeta. Jos toinen ei tahdo tai kykene. ehkä tämä hieman helpottaa ja nukun, miehen paita kainalossa.

huominen pelottaa perkeleesti. Suljen silmät ja toivon pitkää unta.ja pikaista ratkaisua tilanteeseen.Ei liene laissa merikittu artiklaa jonka mukaan ei saisi toivoa vielä mahdollisuutta...Koska minä todella rakastan, ja ymmärrän se paljon paremmin, kuin aikasemmin...mutta se miten miehen rakkauden rippeet riittä enää mihnkään on taysi arvoitus, jonka pahin syhkistelijä voisi arvatakin..huuh kiitoos. Unilääkkeitä muutama yli suositusten, kun ei normaali määrät edes haukotuta..pakko saada kuuppa pimeäksi, edes hetkeksi..taas rupean runoilemaan mitä sattu, kun ne vaikttuavat,,olen sellainen syntisäkki että...piti viettaa laatu aikaa ja selvitellä asioita, katsoa tulevaisuutta,,onko se yhdessä vai erikseen,,Paskat,,mies lähti doksulle, eikä ole näkynyt..ehkä paremi niin., vaikka valehtulu tässäkin tilanteessa todella käänsi veistä sydämmessä,

Yöt=) Ja jos joku vaikka lukisikin;
 Pahoitteluni tästä kirjallisesta oksennuksesta. kirjoitusvirheistä ja oman navan ympärillä pyörimisestä . kommentoikaa,,olisi toivetullutta ilmaan mitää huoritteluja. kts. huh..toivotaan että mies vieläkin on..ja sitteen surraan jos ei, nyyh..ehkä lisää järkevämpää, kun hieman toinnun..kun ne unihelpperit jo otin,,,petiin mars vaan, OLi vaan pakko huuta tämä maailmalle..ettei valtaa ahistus lopullisesti mieltä..tsau